KATOAMISPÄIVÄ

Torstai 18.5.2017

Heräsin aamuna erittäin innoissani. Edellisenä iltana kotiin oli tullut uusi perheenjäsen, joka tälläkin hetkellä nukkuu olohuoneen sohvan vieressä. 10kk-ikäinen leikattu rescue tyttökoira, jonka kanssa minulla tulisi olemaan paljon tekemistä.

Sain etukäteen tietää, että Milli on hermorakenteeltaan arkaluontoinen koira. Minua tämä seikka ei haitannut, olin valmis tekemään töitä koiran kanssa. Serkullani Merillä oli Millin kasvukumppani pentuajoilta, Mila, jota kaikki vahvasti epäilevät Millin siskoksi. Olimme serkkuni kanssa erittäin innoissaan, että siskokset kohtaisivat monen kuukauden erossa olon jälkeen.

Noustuani ylös, päätin heti viedä Millin lenkille. Hain valjaat, jotka olimme edellisenä päivänä koiran tuoneen hoitajan Liisan kanssa katsoneet Millille sopiviksi. Koira oli tottunut valjailla kulkemiseen, ja mietimme että valjaiden kanssa jatkaminen uudessa paikassa olisi järkevää. Itse en ole valjaiden kanssa koskaan aikaisemmin puljannut, mutta olin opetellut valjaiden pukemista koiralle.

Aamusta rakensimme ensin luottamusta ja luoksetuloa namujen avulla Millin kanssa. Saatuani sen jälkeen valjaat päälle, lähdimme pihalle. Tämä oli Millin toinen kerta meidän pihallamme, ja ajattelin että tehdään tämä piha-alue nyt ensin tutuksi.

Oltuamme noin tunnin verran pyörimässä ulkona, Milli veti yhtäkkiä jarrut pohjaan.
Hän ei suostunut liikkumaan mihinkään. Koira oli sillä hetkellä kävellyt selkäni takana. Milli kävi maahan, ja vaikka kuinka yritin saada meitä liikkeelle, ei se tuottanut minkäänlaisia tuloksia. Päätin, että jäädään tähän sitten hetkeksi. Olimme siinä istuskelemassa ja samaan aikaan otin Millistä valokuvan.

Istuskeltuamme tovin, ajattelin yrittää, josko pääsisimme taas liikkeelle. Nousin ylös ja lähdin kävelemään eteenpäin. Milli havahtui ja lähti pakittamaan taaksepäin valjaissa.  Se onnistui kiemurtelemaan itsensä valjaista ulos.

Välittömästi kaikki veri kehostani pakeni varpaisiini, ja tunsin pyörtyväni.
Koirani, joka ei vapaaehtoisesti vielä tule luokseni on juuri päässyt vapaaksi kotipihallani. 
Istuin alas ja aloin kaivamaan namuja taskustani.

Tällä tavalla olimme äsken sisällä harjoitelleet, olin heitellyt namuja lähestyvänä vanana koirasta minuun. Olin päässyt sitä muutaman kerran jo koskemaan sisällä. Mutta nyt olimme ulkona, ja tilanne oli Millille aivan uusi ja kummallinen. Se oli koko lenkin ajan ollut joko yliaktiivinen tai passiivinen, eikä ollut vielä rentoutunut pihalla.

Kun Milli lähti liikkumaan, hän nopeasti huomasi, ettei ole enää kiinni missään. Sitten hän kääntyi ympäri, ja lähti menemään talomme vieressä olevalle pellolle. Peltoa hän juoksi niin pitkälle, kun silmä kantaa. Tämä tapahtui muutamassa sekunnissa.

Menin pellonlaidalle ja aloin heitellä namuja yhä maassa istuen. Kutsuin koiraa pari kertaa nimeltä, onneksi en paniikissa, mutta lujalla äänellä.
En yhtään tiennyt miten kauaksi se oli onnistunut juoksemaan, ja tahdoin sen kuulevan missä suunnassa koti on.

Kun huutelin ja heittelin namuja aikani, niin hysteria iski. Paniikki ja kyyneleet tulivat. Koira, joka on arka ja tuli juuri meille, on karannut. Soitin Millin entiselle hoitajalle Liisalle, joka oli juuri sinä päivänä lähdössä kahdeksi viikoksi Saksaan. Hän antoi minulle toimintaohjeita, joita aloin noudattaa välittömästi. Soitin myös serkulleni Merille, joka lupasi tulla meille heti kun vain pääsisi.

Puoli tuntia sen jälkeen, kun Milli oli karannut, olin tehnyt ilmoituksen karkurit.fi sivulle, aktivoinut Millin turvasirun omiin nimiini, namuttanut koko lähitienoon, laittanut perheen toisen koiramme Kamun ulos Milli houkuttimeksi ja kuikuillut pihalla jospa koiraa näkyisi.

Kun tilanne hiljeni enkä tiennyt mitä tehdä seuraavaksi, niin paniikki otti jälleen otteensa. Koko karkureissun aikana oli erittäin vaikeaa päästä eroon raskaasta olosta, jonka koiran karkaaminen aiheuttaa. Epätietoisuus koiran olinpaikasta, musertava syyllisyys, puhdas pelko koiran hengen puolesta ja turhautuminen muistuttivat usein itsestään hiljaisten tuntien aikana, kun mitään ei tapahtunut.

Viiden tunnin sisällä paikalle saapuivat Liisan äiti, sisko Sofia ja hänen ystävänsä sekä perheen koira Johnny.

Liisa itse oli tässä vaiheessa jo joutunut lentämään Saksaan.

Myös Meri ja Mila tulivat paikalle, jossa Milli karkasi.
Tämän ajan sisällä olin nähnyt Millin yhden kerran, muutaman kilometrin päässä olevalla pellolla. Olin ajanut autolla ohi, matkalla ostamaan tonnikalaa ja nakkeja, kun huomasin sen juoksevan pellolla. "Täältähän näkee kotiin!"

Olin innoissani ja toiveikas, Milli ei ollut juossut kauaksi. Uskoin, että meillä oli hyvät mahdollisuudet saada Milli kiinni, kun lähdimme etsintäjoukkojen ja koirien kanssa jalkaisin etsimään koiraa. Mukanamme ollut Liisan äiti oli vakuuttunut, että Milli tulisi hänen luokseen, jos hän kutsuisi koiraa.

Kävelimme pelloilla ja ojissa koko loppupäivän. Jotkut hajaantuivat autolla haravoimaan aluetta, toiset kaverikoirien kanssa jalkaisin. Näimme Millin kolmesti sen iltapäivän aikana, kaksi näköhavainnoista tapahtui kun Milli ja Mila kohtasivat.

Nämä olivat myös ensimmäiset kerrat kun Mila näki Millin muutaman kuukauden eron jälkeen. Kasvukumppanusten ensikohtaaminen ei todellakaan ollut sellainen kun olimme suunnitelleet, mutta se meni hyvin. Millin karkureissun aikana Milli ja Mila kohtasivat toisensa moneen kertaan, ja jokaisesta kohtaamisesta huomasi että siskokset olivat ikävöineet toisiaan.

Viimeinen näköhavainto torstaina Ohkolassa oli iltapäivällä, se säikähti pahasti erästä etsijäämme ja lähti juoksemaan peltojen yli. Tämän jälkeen Millistä ei tullut näköhavaintoja, kun vasta seuraavana päivänä.

Kun ilta alkoi hämärtää ja etsinnät keskeytettiin, menimme Merin, veljeni ja Milan kanssa grillaamaan. Grillasimme avotulella koko yön ja toivoimme että levittämämme ruoka ja grilliruoan haju saisi Millin pysyttelemään alueella.

Keskiyöllä tuli soitto näköhavainnosta Hyvinkäällä. Sysipimeällä tiellä missä ei ollut katulamppuja, oli nähty musta koira. Ehkä Millin kokoinen. Lähdin välittömästi ajamaan Hyvinkäälle, mutta oli aivan liian pimeää nähdä mitään. Tunnin pyörittyäni näköhavaintoalueella, päätin lähteä takaisin Ohkolaan.

Kävimme Merin kanssa joskus kahden aikoihin yöllä nukkumaan, sopien että heräämme mahdollisimman aikaisin jatkamaan etsintöjä.

Ensimmäinen kuva on otettu juuri ennen, kun Milli karkasi, ja katselin kuvaa monta kertaa etsintäreissumme aikana.
Toinen kuva on otettu loppukeväästä, ennenkuin Milli tuli Suomeen.

TOINEN ETSINTÄPÄIVÄ

Perjantai 19.5.2017

Lähdimme aamusta Pornaistentielle; minä, Meri ja Mila koira. Olimme saaneet näköhavainnon aamulla töihin ajavalta naiselta, nainen oli meinannut ajaa Millin yli kun Milli oli menossa toiselle puolelle tietä. Näköhavainto oli aika varma, toisin kun edellisen yön Hyvinkään havainto. Olemme jälkikäteen tulleet Merin kanssa siihen tulokseen, ettei se todennäköisesti ollut Milli.

Pysäköimme automme lähelle havaintopaikkaa, ja aloimme tehdä hajujälkeä.
Jätimme ruokaa ympäristöön ja toivoimme että Milli voisi jäädä alueelle, vaikka se oli suhteellisen lähellä tietä. Arvioimme paikan kuitenkin suhteellisen turvalliseksi laajan pelto ja metsä alueen takia.
Teimme hajujäljet Millin kulkusuuntaan päin kahdelle eri pelto ja metsä alueelle.
 
Olimme eilen tehneet jokaisen näköhavainnon pelloilla ja ojan penkereillä. Milli näytti suosivan näitä paikkoja. Päivä oli porottava ja meillä oli vain vähän vettä mukana, kaikki Milalle tietenkin. Eväänä meillä oli iso kasa koiran namuja, tonnikalaa, nakkeja ja koiranruokaa. Yleinen tunnetila oli epätoivoinen, tuntui että karkuri voisi olla missä tahansa ja etsimme vain neulaa heinäsuovasta. Onnistuimme uuvuttamaan ja polttamaan itsemme kunnolla auringon paahteessa.

Olimme juuri lähteneet Pornaistentien varrelta takaisin kohti Ohkolaa, kun saimme soiton.
Joku oli nähnyt Millin oman pihansa läheisellä pellolla, muutaman kilometrin päähän äskeisestä etsintäpaikastamme.
Mies oli oman koiransa kanssa lähtenyt Millin perään ja yrittänyt ottaa sitä kiinni tai houkutella luokse. Käänsimme auton ympäri ja lähdimme näköhavaintopaikalle. Vanhan Lahdentien, tai kartalla Helsingintien, varrella olevan pienen suljetun huoltoaseman toisella puolella oli mies pienen koiran kanssa. Hyppäsimme Merin kanssa ulos autosta ja näimme Millin. 

Milli vaikutti terveeltä, kirkkaat silmät ja hyvä ryhti. Jäin tuijottamaan koiraa ja arvioimaan sen kuntoa, kunnes muistin. Kylki koiraa kohti ja alas. Ei auttanut enää, Milli lähti jolkottelemaan metsää kohti. Kirosin typeryyttäni ja soitin Liisan siskolle Sofialle, joka oli luvannut tulla Johnny koiran kanssa etsintöihin, jos Millistä tulisi varma näköhavainto. He pääsivät nopeasti paikalle.

Lähdimme haravoimaan aluetta, neljän ihmisen ja kahden koiran kanssa. Soitimme hälytyskeskukseen ilmoittaaksemme, että Helsinki – Lahti moottoritien vieressä on tehty näköhavainto karanneesta koirasta. Pyysin heitä olemaan yhteyttä minuun, jos he alkavat saada tietoja moottoritien aitojen toisella puolella kulkevasta mustasta koirasta.  

Lähdimme kulkemaan hiekkatienpätkältä Mäntsälän keskustan suuntaan.
Olimme jakautuneet kahteen ryhmään, kaksi ihmistä ja yksi koira. Kummatkin porukat Millille tuttuja, joten jos löytäisimme hänet, voisimme yrittää houkutella koiraa tulemaan luokse. Meillä oli jonkinlaiset pannat mukana, mutta hommasimme vasta myöhemmin tällaisessa tilanteessa suositeltavia noutajahihnoja. 

Pienen metsäkaistaleen jälkeen tulimme joelle. Emme uskoneet, että Milli olisi uinut joen toiselle puolelle, joten lähdimme kulkemaan metsän suuntaan, Hirvihaaraa kohti. 

Matkalla näimme mutaan painautuneen tassunjäljen ja mietimme, että se voisi kuulua Millille.
Alitimme junaradan, jota ei oltu suojattu millään aidoilla. Siitä kohdasta pääsee kävelemään suoraan Z-junan alle ilman mitään esteitä.
Jatkoimme kulkuamme avohakkuupätkällä metsää kohti. Kun hakkuualue päättyi, niin minä jäin kannolle istumaan. Muut jatkoivat etsintöjä jalkaisin metsän siimekseen. Heittelin maastoon ruokaa, söin itsekin muutaman nakin ja lepäsin. 

Reilun tunnin istuttuani päätin soittaa muille. Kukin heistä tahollaan oli eksynyt metsään. Sofia, kaverinsa ja koiransa Johnnyn kanssa olivat päätyneet Hirvihaaran kartanolle, mistä lupasin hakea heidät autolta.
Meri ja Mila oli eksynyt metsään, mutta onneksi he olivat kulkeneet junaradan vartta. Sen verran pientä metsäpaniikkia oli päällä, että hän oli kuitenkin lähtenyt kävelemään junaradan viertä väärään suuntaan. Tämän selvitettyämme Meri pääsi pian ulos metsästä hiekkatielle, jossa olin häntä odottamassa. 

Kun kokoonnuimme yhteen, päätimme lopettaa etsinnät. Toivoimme saavamme etsijäkoirakon pian, he pystyisivät kertomaan mihin suuntaan Milli oli jatkanut matkaansa.

Juuri kun olimme kaikki lähteneet kohti kotejamme, sain puhelinsoiton. Joku oli nähnyt Millin Mäntsälän Autotalolla. Siitä hetkestä näköhavaintoja alkoi satelemaan, eräs ilmoittaja kertoi melkein ajaneensa koiran yli Vianorin edessä.

Sofia, Sofian kaveri ja Millille ennestään tuttu Johnny tulivat takaisin, eivätkä onneksi olleet pitkälle vielä ehtineet. Seuraavat kolme tuntia haravoimme taas näköhavaintoaluetta, mutta emme nähneet koiraa. Näköhavainnotkin olivat loppuneet, kun saavuimme paikalle.

Auringonlaskun aikoihin saimme seuraavan näköhavainnoin, n.5km päässä Hirvihaarassa Milli oli nähty juoksevan pellolla.

Lähdimme kaikki sinne, ja sovimme että Sofia ja Johnny lähtevät etsimään Milliä jalkaisin, me muut haravoisimme aluetta autolla.

Kun yö laskeutui ja emme enää nähneet etsiä mustaa koiraa, lakkautimme etsinnät päivältä.

Lähdimme kukin tahoillemme nukkumaan, minä, Meri ja Mila yhdessä.

Tämän jälkeen odotti päivän ensimmäinen kunnon ruoka ja nukkumaan. Kun vedin peiton korvieni yli, päällimmäisenä mielessä kyti pelko. Hirvihaaran näköhavainnon ilmoittanut nainen oli kertonut Millin linkuttavan toista etujalkaansa. Kauhuskenaariot päässäni pyörien vaivuin uneen.

Ensimmäinen kartta on näköhavainnosta Helsingintieltä ja Lahden moottoritien välistä.
Toinen kartta on näköhavainnosta Hirvihaarassa pellolta. 

KOLMAS ETSINTÄPÄIVÄ

Lauantai 20.5.2017

Aamulla aloimme luomaan toimintasuunnitelmaa. Päivästä tulisi jälleen kuuma ja porottava, eikä meistä kumpikaan uskonut Millin liikkuvan päivällä. Edellisistä päivistä olimme oppineet sen, että näköhavaintoja alkoi tulla enemmän vasta päivän viiletessä.

Teimme ilmoituksia karanneesta koirasta ja laputimme Ohkolaa ja Hirvihaaraa.

Olimme olleet torstaista alkaen yhteydessä karkurit.fi ylläpitäjään, joka oli meille antanut toimintaohjeita. Hän myös kertoi meille loukusta, jonka voisimme hakea. Loukku oli puolen tunnin ajomatkan päässä ja päätimmekin Merin kanssa lähteä sitä hakemaan heti aamupäivästä. 

Ajomatkan aikana tunteet tulvahtivat päälle ja kaikki eilisen illan kauhuskenaariot hyppäsivät silmille. Purimme hysteriaamme yhdessä ja huudatimme musiikkia.

Saimme rauhoiteltua itsemme siksi aikaa, kun pysäytimme automme loukun viereen ja saimme opastuksen sen käyttöön. Paluumatkalla jatkoimme hysteriaamme, samalla luoden loppupäivän toimintasuunnitelmaa. Paniikin purkaminen itkuun ja musiikkiin teki hyvää, ja pääsimme takaisin tekemisen vauhtiin.

Puhuimme myös siitä, kuinka tärkeää on rauhoittaa tilanne – ja itsensä. Muista myös pitää toivoa yllä. Toistelimme tätä lausetta kuin mantraa Millin karkureissun aikana, joka kerta kun asiat meinasivat lähteä etenemään liian nopeasti ja harkitsemattomasti. Rauhoita tilanne.

Kävimme kaupassa ostamassa grillattavaa. Ehkäpä äsken mainitsemani pään sisäinen pärinä näkyi aina parhaiten kaupassa. Ostimme lähestulkoon Kellokosken Alepan ja K-kaupan tyhjäksi grilliruoista. Ensimmäisellä kauppareissulla ostimme jopa porkkanoita ja kaaleja, koska muistin että Millin entinen hoitaja Liisa oli ensi kohtaamisemme aikana sanonut sen pitävän niiden pureskelusta.

Mietimme aina grilliruokaa valitessa sitä, mikä haisisi kaikkein vahvimmilta. Ostimme lukemattomia paketteja pekonia, nakkeja, makkaraa, erilaisia pihvejä (niin marinoituja kun tavallisiakin), karjalanpaistia, maksaa ja kanaa. Koiranruokaa ja tonnikalaa tuli kumpiakin ostettua monta muovikassillista, kuten myös useampia paketteja sukkahousuja. Onneksi etsintäpäivien lisäännyttyä tajusimme myös laittaa koreihimme myös jotakin evästä itsellemme.

Saatuamme juoksevat asiat hoidettua loppuun, lähdimme Merin ja Milan kanssa Hirvihaaraan, samoille paikoille missä Milli oli viime iltana nähty.

Laputtelimme Hirvihaaran ja teimme näköhavaintopaikalle hajujäljet vetämällä tonnikalaa sukkahousuissa ja päätimme tuoda loukun sinne ja grillata. Kävellessämme taas porottavassa auringonpaisteessa mietin viimeisintä soittajaa, ja sitä mitä hän oli kertonut Millin kunnosta. Oliko koiraani purrut käärme? Makaako se nyt tälläkin hetkellä tuupertuneena jossain täällä pellolla, suorassa auringonpaisteessa?

Koko päivänä ei ollut saapunut yhtäkään näköhavaintoa.

Soittelimme kaikkiin etsijäkoirayhdistyksiin, mutta kaikki koirakot olivat yhä varattuja. Olimme jonossa, eikä kukaan osannut sanoa kuinka kauan. Saimme kuitenkin neuvoja Vainu Eläinetsijäkoira yhdistykseltä. 

Ohjeistuksien pohjalta loimme toimintasuunnitelman ja kävimme Ohkolasta hakemassa loukun sekä tarvikkeita. Matkallamme takaisin paikkaan mihin olimme suunnitelleet laittavamme loukun, tuli soitto. Milli oltiin nähty päivällä samalla paikalla mihin olimme tehneet aikaisemmin hajujälkiä.

Saimme maanomistajalta luvan laittaa loukku ja grilli näköhavaintopaikan lähistölle. Teimme uudet hajujäljet loukulle ja grillasimme koko yön. Olimme väsyneitä, mutta toiveikkaita. Kun aurinko alkoi nousta aamun koiton merkiksi, eikä loukkuun ollut mennyt kukaan, menimme muutamaksi tunniksi nukkumaan autoon.

Lauantain ja sunnuntain välisen yön grillausta.

NELJÄS ETSINTÄPÄIVÄ

Sunnuntai 21.5.2017

Heräilimme autosta yllättävän hyvin levänneinä. Jätimme koskemattoman loukun Hirvihaaraan ja lähdimme Ohkolaan kotiin suihkuun ja aamiaiselle.

Päätimme käyttää taas kuuman päivän hyödyksemme käymällä kaupassa.

Menimme ostamaan lisää grillattavaa, pallogrillin (edellisiltana käyttämämme grilli seisoi vain jotenkuten jaloillaan) ja evästystä koirille ja ihmisille.

Tulimme kotiin ja aloimme grillailemaan pihallamme ruokaa. Samalla kokosin pallogrilliä, jota kuljettaisimme mukana. Tähän tarkoitukseen kertakäyttögrilli olisi ollut tuhat kertaa kätevämpi, mutta emme kaiken tohinan keskellä tajunneet sitä heti.

Päivä oli ollut hiljainen, eikä eilisen illan jälkeen ollut taaskaan tullut näköhavaintoja
Olin ottanut Ikea henkisen pallogrillin kokoamisen kunniatehtäväkseni ja pääsin purkamaan maniaani johonkin rakentavaan tekemiseen, kunnes puhelimeni soi.

Mäntsälän Ahvenlammen leirikeskuksesta oli juuri loppunut leiri. Sieltä poistunut nainen oli törmännyt Milliin.

Hyppäsimme autoon ja aloin painelemaan sata lasissa Hermanonkimaantielle, missä leirikeskus sijaitsee.

Toivoin että Milli olisi kunnossa, ettei törmäys olisi hajottanut sisäelimiä tai pirstonut luita. Matkan aikana Meri soitti uudelleen ilmoittajalle, kysyäkseen kuinka pahasti hän oli koiraan törmännyt. Kun ilmoittaja vastasi, ettei hän ollut törmännyt koiraan, vaan nähnyt sen, niin uskalsin höllentää kaasujalkaa.

Menimme paikanpäälle ja teimme hajujäljen Ahvenlammen ympäri sekä jätimme tonnikalaa houkuttimeksi. Haimme Hirvihaarassa olevan loukkumme ja poissa ollessamme kasatun grillin ja toimme ne leirikeskukselle.

Etsimme loukulle hyvän paikan ja latasimme sen ruoalla, loppuillan grillasimme.
Hiilillä kärysi makkaraa, kanaa, karjalanpaistia, pihvejä ja maksaa. Hiiltyneen maksan haju pinttyy vaatteisiin ja hiuksiin, sen haju ei helposti lähde pois sieraimistakaan. En usko, että pystyn syömään maksaa missään muodossa pitkään aikaan.

Illan pimetessä lähdimme Ohkolaan nukkumaan. 
Juuri kun olimme käymässä yöpuulle, Meri sai tekstiviestin Etsijäkoiraliitosta. Saisimme huomiseksi koirakon paikantamaan Millin sijainnin! Laitoimme koirakolle esitietoja tilanteesta, kerroimme Millistä ja siitä, kuinka hän karkasi. Kerroimme myös viimeisimmät näköhavaintopaikat.
Sovimme olevamme yhteydessä lähemmin seuraavana päivänä. 

Näköhavainnon ilmoittaja oli nähnyt Millin Ahvenlampea kiertäneellä polulla.

VIIDES ETSINTÄPÄIVÄ

Maanantai 22.5.2017

Lähdimme aamutuimaan ajamaan Ahvenlammelle tarkistamaan loukkua. Kaikista toiveistamme huolimatta loukku oli tyhjä ja ruoat koskemattomia. 

Minä lähdin töihin päiväksi ja Meri jäi päivystämään näköhavaintoja ja hoitamaan juoksevia asioita. Hän otti yhteyttä Mäntsälän Kennel- ja Metsästysseuraan ja pyysi heitä kertomaan Millistä eteenpäin, he jakoivat myös Millin ilmoituksen omilla Facebook-sivuillaan. Meri myös teki kartan Millin liikkeistä, ensimmäisestä päivästä lähtien. 

Meri päivitti myös Facebookiin laittamamme ilmoituksen, ja yritti järkevöittää sitä kautta saamiamme tietoja ja näköhavaintoja. Facebook oli korvaamaton työkalu Millin karkureissun aikana ja saimme useita näköhavaintoja sitä kautta. 

Mutta pakko myöntää, että kasvatin aivan varmasti muutaman harmaan hiuksen päähäni Facebookin takia. Olimme liittyneet Merin kanssa useaan eri ryhmään, joita selasimme monta kertaa päivässä. Eniten päänvaivaa loivat Facebookin julkaisun kommenttikenttään näköhavaintoja ilmoittelevat ihmiset ja Messengerin "viestipyynnöt" kenttä, joka ei edes ilmoittanut sinne tulleista uusista viesteistä.

On kriittistä, että omistaja saa ilmoituksen näköhavainnosta mahdollisimman nopeasti. Kun näköhavaintoja joutuu etsimään kymmenistä ryhmistä, ja silti sattuu missaamaan sellaisen (koska näköhavainto on kerrottu ryhmässä jonka jäsenenä ei satu olemaan), niin saattaa pientä ihmistä vähän turhauttaa.
Tästä syystä lisäsimme ilmoitukseen ohjeen, jossa pyysimme olemaan meihin yhteydessä suoraan puhelimitse. Onneksi suurin osa Millin bonganneista henkilöistä soittivatkin meille, ja pääsimme pikaisesti toimimaan. 

Tuotteliaan aamupäivän jälkeen Meri sai soiton naiselta, joka ilmoitti Millin olevan hänen kotipihallaan, Mäntsälän Linnamäessä. Nainen oli menossa antamaan Millille ruokaa, mutta koira säikähti ihmistä ja juoksi talon vieressä olevaan metsikköön.
Meri lähti Milan kanssa ajamaan näköhavaintopaikalle ruoka-arsenaali mukanaan. Hän jätti suojaisaan paikkaan ison kasan koiranruokaa, teki hajujäljet ja ripotteli syötävää myös lähiympäristöön. Meri vei ruokakasoja ja pieniä pekonin palasia myös polulle läheisen joen viereen. 

Hän palasi autolle hetkeksi, ja lähti sen jälkeen tekemään Milan kanssa kaverikoiran hajujälkiä ympäristöön. He kävelivät joen varrella olevaa polkua pitkin, kunnes äkkiä kohtasivat Millin istumassa keskellä polkua, jota he olivat kulkemassa. 

Kohtaamisesta yllättynyt Milli nousi ylös ja lähti kulkemaan joelle päin.
Milalla oli hirveä hinku päästä Millin luokse, ja he lähtivät hissukseen kävelemään samaan suuntaan, johon olivat nähneet koiran menneen.
He päätyivät joen varrella olevaan ryteikköön, josta johti tie talon pihaan. Meri ja Mila kulkivat pihan läpi ja sen vieressä olevalle pellolle. 

Pellolle päästyään Meri tajusi, että Milli saattaisi lähteä heitä karkuun kauemmaksi alueelta, jos hän jatkaisi Millin perässä kulkemista. Meri päätti lähteä takaisin Ohkolaan, odottamaan etsijäkoirakon yhteydenottoa. Heidän avullaan saisimme mahdollisesti tietää mihin suuntaan Milli oli lähtenyt, ja minne meidän kannattaisi siirtää loukkumme. 

Ohkolaan päästyään Meri sai puhelinsoiton naiselta, jonka pihan läpi hän oli juuri kulkenut. Millikin oli mennyt samaa reittiä. Naisen kaksi koiraa olivat olleet samaan aikaan pihalla vapaana, ja päättäneet ajaa tunkeilijan pois.
Milli oli ottanut nopeasti ritolat ja juossut talon vieressä olevalle pellolle, pois näkyvistä. 

Karkurit.fi sivuston ylläpitäjä Maija oli tukenamme karkureissun aikana.
Hän myös pyysi ilmoittajaa pitämään koiransa kytkettynä pihalla, jos Milli vielä pysyisi alueella. Oli tärkeää, että alue saataisiin rauhoitettua ja luotua turvalliseksi.
Maija myös ohjeisti Linnamäen alueen asukkaita jättämään ruokaa rauhalliselle paikalle, mieluiten piiloon. Tämä edesauttaisi Milliä tuntemaan paikan turvalliseksi jäädä.

Saavuin töistä ja kuulin päivän tapahtumista. Saimme yhteyden etsijäkoirakkoon, ja sovimme tapaavamme yhdeksän jälkeen illalla Linnamäessä. 

Tulimme Merin kanssa paikalle, minulla oli mukanani valjaat mistä Milli oli torstaina livahtanut irti. Tapasimme etsijäkoirakon ja saimme Merin kanssa toimintaohjeita Etsijäkoiraliiton Jaanalta. Hän ohjeisti meitä miten käyttäydymme etsijäkoiran tehdessä työtä. Ensi kertaa kuulimme noutajahihnasta. Harjoittelimme hihnan käyttöä samalla kun etsijäkoira Sara otti Millistä hajujäljen. 

Sara lähti viemään meitä pellolle, sille samaiselle mihin Milli oli viimeksi nähty juoksevan. Kuljimme pelloilla noin puolituntia, kunnes hajujälki johti pihaan, jonka läpi Meri ja Milli olivat kumpikin kävelleet.
Talon omistaja tuli meitä vastaan pihalle, ja kertoi että edellisenä yönä hänen liiketunnistimella toimiva pihavalonsa oli useaan kertaan syttynyt. Sara haisteli tarkkaan paikan, mikä saattoi olla Millin viimeyön nukkumapaikka. Pyysimme naista jättämään pihallensa ruokaa ja hän lupasi tehdä näin. 

Jatkoimme kulkuamme Saran kuonon johdattamana joen varrelle.
Siellä hetken pyörittyämme päädyimme metsään. Kuljimme metsikköä, kunnes saavuimme kesämökin pihaan. Tällä paikalla pysyttelimme myös pidemmän hetken. Se oli ollut luultavasti myös yksi Millin piilopaikoista. Jaana kertoi meille, että karkurit viihtyvät ahtaissa ja suojaisissa paikoissa, kuten rakennusten alla.

Nuuskittuaan paikan läpi, koirakko jatkoi taas matkaa. Kiersimme Saran johdattamana koko Linnamäen alueen ympäri takaisin paikkaan mistä etsintämme oli aloitettu. Tämä oli Saran tapa rajata alue, ja kertoa että "tuolla se on, tämän alueen sisällä."
Milli ei siis ollut lähtenyt pois, huolimatta siitä, että sitä oli jahdattu. Jostain syystä se tunsi olonsa turvalliseksi Linnamäessä. Olimme jo palaamassa autoille, kunnes Sara lähti johtamaan meitä autojen vieressä olevalle pienelle hakkuualueelle.
 

"Tuolla, 200m – 100m tuohon suuntaan. Siellä karkuri on." Näin Sara ilmaisi Jaanalle päättäväisenä käytöksellään.
Minusta tuntui, että mahdollisuutemme saada Milli kotiin oli korkeampi kun missään vaiheessa etsintäämme. Meillä oli ammattilainen apuna ja koiran tarkka sijainti tiedossa. 

Kävimme varmuuden vuoksi vielä katsomassa lähellä olevan vanhan huoltoaseman pihan, sekä Ahvenlammen leirikeskuksen. Sara katsoi meitä kun hölmöläisiä; "Ei se karkuri täällä ole, kun siellä missä minä äsken juuri kerroin teille sen olevan." 

Keskiyön lähestyessä lähdimme siirtämään loukkua Linnamäelle, samoille kohdille minne Meri oli päivällä jättänyt ison kasan koiranruokaa.
Matkalla paikkaan mihin olimme loukkua viemässä Meri ja Jaana näkivät Millin Linnamäessä kävelykadulla. Meri poistui autosta ja lähti tekemään hajujälkeä ja tiputteli namuja kohti paikkaa, mihin olimme sopineet laittavamme loukun. Päästyämme loukkupaikalle, huomasimme, että kaikki Merin aikaisemmin päivällä jättämät ruoat oli syöty, joten lisäsimme koiranruokaa hieman loukun ympäristöön. Grillasimme muutaman makkaran nopeasti, latasimme loukkuun ruokaa ja näimme taas Millin.

Se katseli meitä talojen luota kävelytiellä ja ihmetteli mitä puuhailimme niin hirveällä tohinalla. Painuimme kaikki välittömästi maahan ja yritimme olla niin rauhallisia, kun suinkin mahdollista. Se oli helpommin sanottu kun tehty, tuntui että sydämeni oli päättänyt hypätä ulos rinnastani ja juosta Millin luokse.  

Laitoimme kimpsut ja kampsut kasaan, tärkeää oli nyt rauhoittaa loukun alue, jotta Milli pääsisi tutustumaan siihen.
Ajoimme hieman kauemmas Linnamäestä ja ajomatkalla näin vielä kerran Millin vilaukselta. Sovimme Jaanan kanssa pitävämme yhteyttä, häneltä saisimme neuvoja ja apuja viimeisten etsintäpäivien ajan joka kerta kun tilanne muuttuisi. 

Lähdimme Ohkolaan nukkumaan tyytyväisinä, kello oli yli kaksi yöllä. Uni tuli nopeasti rankan päivän jälkeen.

Facebook-ryhmät joihin laitoimme ilmoituksen Millistä:

Karkurit 
Karkurit Nurmijärvi-Hyvinkää-Tuusula 
Eläinten pelastusrinki – Koko Suomi 
kadonneet/löytyneet kissat ja koirat koko suomi 
Karkuteillä: Uusimaa 
Mäntsälä
Järvenpää 
Sälinkää 
Porvoolaisille 
Hyvinkääläisten ilmoitustaulu 
Pornainen 

Valmis kartta.